Aamulla lähdin. Asetin pennun häkkiinsä ja kamera kaulassa astuin ovesta vapauteen! Suuntasin kulkuni tutulle rantapolulle. Muistin poisnukkunutta viisasta mustaakoiraani ja katselin kuvauskohteita. Ketään ei tullut vastaan. Lintujen laulu soi taustalla.
Sähköpylväskin houkutteli kuvaamaan itseään. Katselin joenpohjaa muistaen siellä voi olla niitä lapsuuden satuesineitä.
Näkinkenkiä, niitä löysin. Salaperäiset kenkäparit hiukan ruosteisen veden alla. Pajut kukkivat helmien tavoin.
Palasin vielä kevätkosteaa polkua takaisin vaalean pentuni luo, joka olikin joutunut oksentamaan häkin nurkkauksesta ulos. Sainpa siivouksen palkkioksi huikentelevaisuudestani. Ja sitten pentu antoi tuta, mitä yhä eneneväsää määrin kai tulee vastaan. Baby-Ruth päätti, ettei tässä talossa katsota tänään ainakaan televisiota. Antennijohto poikki, naps. Mitäs teet. Korjaat jäljet vähin äänin ja mietit montako kuukautta vielä. Sitten se riiviö on niin suloinen ja sanoo ota syliin. Oi tätä koiraäidin onnea. Lempikaluste: lehtikompostorin verkkopalat.
sunnuntai 22. toukokuuta 2011
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti