VILKUTAN KESÄLLE

Hyvästelen haikeana kesää. Antoihan pitkä ihana syksy sille jatkoaikaa; lisääkin olisin toivonut. Teimme, Mustakoira ja minä pikaisen ja ihanan, sadonkorjuusta mahdollistuneen talviherkkujen hakuretken paratiisisaareemme, Savonlinnaan. Matka oli pitkä, mutta mieluinen. Ja taas kuuntelin ajaessani jälleen Oscar Wilden, Dorian Grayn muotokuvan. Huomasin: kerta kerralta se muuttuu kammottavammaksi. Vastustamaton, kielensäkö tähden. Matkalla katselin lapsuuteni matkamittareita, historiallisia kilometripylväitä. Voittavat nykymitat kauneudellaan. Palasimme herkkuinemme kotiin. Valmistelen näyttelyäni. Mustakoirani saa hyvän sijaiskodin matkani ajaksi marraskuussa.

Sain mukavat vieraat. Vietimme pitkän viikonlopun. Tunnit lyhenivät ja aika tuntui loppuvan kesken. Ajatuksena viimeinen visiitti täällä ja sitten heitä lähemmäksi...vaikeinta vain, että olen kuin kissa kodissani. Pihamaapuutarhani on vaatinut jälleen paljon syystöitä. Tänään tyhjeni piha-allas. Tuomikin on jo liki lehdetön: haravoin ja haravoin. Mustakoira katsoo touhujani tuoden välillä pallonsa potkaistavaksi. Kumpikin viihtyy. Kohta, ihan pian saan tavata Lukas San Franciscolaisen! Samalla varjoni pitenee ja akvarellimaiseman uimapaikkani saa jääkuoren.

TASSUTTELUJA

Sade on tuonut syksyn tarjoillen vesipisaroita haavanlehdellä. Sade on antanut hiljaisuuden luovaan työskentelyyn. Viihdyn värieni ja siveltimieni seurassa. Katselen eri papereiden vaikutusta maalauksen lopullisiin väripintoihin. Loppuvuoden ajan maalaukseni ovat esillä Kuokkalan kartanossa, kauniissa ja arvokkassa ympäristössä. Iloitsen. Illan pilvet rusottuvat; aurinko on jo alkanut laskeutua. Ennenkuin päivät kutistuvat pois pyrähdämme, Mustakoira ja minä kesäparatiisissamme. Noudamme sieltä niitä pieniä aurinkoja talven ruokapöytään ja omenoitakin.

Työssä on ollut mukavia tapahtumia. Ne kannattelevat rämeikköjen yli.

Akvarellimaiseman lähdelampi on saanut minut riippuvaiseksi kylmän veden uintiin. Aamuin-illoin haen endorfiineja Mustankoiran pitäessä tilannetta muutoin silmällä. Läheisen vaaran rinteiltä poimimme yhdessä mustikoita. Mustakoirakin syö niitä, mutta vain kämmeneltä tarjoiltuna. Hienostuneet tapansa.

Kotini orkideat kukkivat edelleen. Valkoinen hyvinkin ylevänä. Ulkona jo kukkinut horsma kurottelee kohti taivasta - valloittaakseen maan.

KESÄÄ JA LOMAA

Loma ja vapaus. Odotettu, haaveiltu. Tässä se on juuri nyt. Vanharouva Mercedes huollettuna, pestynä, vahattuna, kaikin puolin kauniissa ja hyvässä kunnossa otti meidät, Mustan koiran ja minut tavaroinemme kyytiinsä ja valuimme kevyesti alas itäiseen Suomeen. Saimme sisarelta huoneen tukikohdaksemme. Vietimme serkkutapaamisviikonlopun. Olemme iloisia itäsuomalaisia eikä aika käynyt pitkäksi. Emme ole enää ihan nuoria. Kaikista se näkyi, ihan arvokkaasti. Mutta jotain vielä.
Saarimökki odotti kesävierastaan. Vanhaarouvaa ei ajettu enää epävarmaa metsätietä, vaan se jäi vartoamaan lossirantaan. Soutuveneellä loppumatka. Mökki odotti, nökötti kauniissa niemessä, kuten on jo vuosikymmenet tehnyt. Mustakoira iloitsi. Ei enää kuitenkaan uinut siinä määrin kuin nuorempana. Mutta leikki vesirajassa kivileikkiään ja polskutteli kuin lapset. Kalastin. Katiskalla tuli ahven. Saatiin makeat fileet, Lahjan paistamina. Päivät päättyivät jokailtaiseen saunomiseen. Saunan ikkunasta näkyi isovesi ja auringonlaskut. Kanttarellit kurkistivat maasta. Poimimme matkaamme, herkkuja talveksi. Kiersimme torilla ja kirpputoreillakin kaupunkipäivänä.

Paluumatka toi meidät kotiin. Pohjoinen puutarhani on täydessä kukassa: tervetulotoivotus. Juhannusruusut, Torniojoen ruusu, varjoliljat ja muut suloiset kukat, joita olen lämmöllä kasvatellut. Kirsikkapuunikin taas hiukan isonee. Vaahtera lymyää vielä Koiranheispensaan alla. Sisällä orkideat, jokainen niistä kukkii täydellisin kukinnoin. Mustankoiran syntymäpäivää muistin juhlistaa. Ystäväni täytti 12 vuotta. Nyt olemme kotona ja kesän muistot kuljettavat kohti uutta aikaa. Loma, tavanomaisena, irtioloa, lepoa ja parasta - se jatkuu vielä.

ELÄMÄNILON HEIJASTUMIA

Tuomi on varistanut parfymoitujen kukkiensa terälehdet. Marjat ovat sisäpihan pitämyspuulla kehittymässä. Etupihan pyhä pihlaja, puu levittää vielä aitapihlajien kanssa lämmintä tuoksuaan. Koivujen lehdet keinuvat lämpimän notkeassa tuulessa täyttäen ilman kahisevalla sävelellään. Juhannus oli taiteilijaystävän seuraa ja akvarellimaalausta.

Tätä ohikiitävää lämmintä aikaa odotetaan unelmoiden koko pitkä kylmyys. Perennapenkkini pionit lahjoittivat yhdeksän kukkaa, viimeinkin. Kirsikkapuu ihastelee vieressä. Olin unohtanut syksyllä kätkemäni tulppaanit. Ilokseni nousi mustat ja valkoiset kukat. Mutta ne valkoiset olivat erikoisen suloiset, näin arveli kotimetsikön pupu. Kävi napsimassa nuppuja. Otin kukat maljakkoon. Mustat eivät maistuneet.

Kesäloma odottaa. Lähdemme, Mustakoira ja minä, vanharouva Mercedeksen kuljettamana jälleen tuhansien kilometrien lomamatkalle. Matkalla kuuntelen, tapana jo, hienostuneella englanninkielellä luetun äänikirjan: Oscar Wilde, The picture of Dorian Gray. Tapaan serkkujani Linnoitusten kaupungissa, mutta tapaankohan jo pienen Tytön. Syntyi pikkusiskoksi isolle veljelleen ja toivotuksi tyttäreksi perheeseensä.

Elämän unelmat, nuo salaperäiset heijasteet.

AUTIOTALO

Salaperäinen, surullinen autiotalo katsoo vaieten ohikulkijaa. Verhonsa ovat haalistuneet korostamaan ikkunoiden epämääräistä mustuutta. Kuinka paljon kertomuksia onkaan kiinnittynyt sen ehkä repsottaviin seinäpapereihin. Kukaan ei ole hellästi huolehtinut siitä vuosikymmeniin. Eikä omistajansa ole poistanut sitä. Joskus se tuntui pelottavalta. Silloin lapset olivat pieniä ja katuvalot puuttuivat hiekkaiselta tieltä. Nyt on asfaltti. Nyt ovat valot, mutta talo on tyhjä hiirien asua. Hento koivikko antaa sille vihreän huntunsa suojaksi. Suojaksi sen hylätylle olemukselle. Tunnen kummaa lämpöä taloa kohtaan. Rakastan taloja niiden rumuuden tai kauneuden tähden. Niillä on sielu. Kullakin omanlaisensa asukkaidensa, omistajiensa luoma. Ikkunat ovat talojen sielu kuin ihmisen silmät.

PIKKUJUTTUJA

Akvarellimaisemassa luonani poikkesi eteläinen ystävä sinisin kukin. Tulevat ilahduttamaan läpi kesän ruukkuun istutettuina kotonamme. Akvarellimaisemassa kohtasin keväisen, mustan kyyn. Se oli liki sisääntuloa. Mustakoira teljettiin sisälle ja asetuin kamerani kanssa kuvaamaan. Kyy oli huonolla tuulella ja sähisi, älä tule lähemmäs tai... Ensi kerran kuulin käärmeen oikeasti sähisevan ja näin kuinka se teki pontevia valehyökkäyksiä. Sain kuvia ja annoin äreän kyyn jatkaa matkaansa. Tulee paremmalle tuulelle syötyään muutaman keväthuumaisen sammakon ja kenties vaihdettuaan nahkansa.

Kotona tehdyt lapiotyöt kostautuivat. Selkä on vinkkurassa ja mustakoira kysyy: miks ei lenkkeillä oikeasti? Makoilen vain ja luen Cesar Millanin Koirakuiskaajaa. Onkohan Mustakoira oikeasti onnellinen...enhän ole koira muutoin kuin kiinalaisen horoskoopin mukaan - onhan se jotain sekin...Valo helmeilee lasimaljassani.

KOIVU ITKEE JÄÄHYVÄISIÄÄN

Lämmin, aurinkoinen sää houkuttelee aina vain askaroimaan puutarhassa. Pihlajia olen edelleen raivannut. Kukkapenkit houkuttelevat malttamattoasti katsomaa - ketä sieltä nouseekaan! Sinivuokot kukkivat, eivätkä muista edes, että niitä raastettiin ja siirrettiin talonedusseinältä syksyllä pois. No, joutuvat vielä kerran siirtymään. Viime syksystä talonikäiset ruusupensaatkin retkottivat säkeissään irtirevittyinä tontin nurkalla. Tänään istutin jo ensimmäisen. Herkkä, punakukkainen sai naapurikseen valkoisen juhannusruusun. Syntyy ruusujen alue. Ja yhden paakun pakkasin matkalle. Posti vie ruusupensaan juurella olevine kieloineen tuhannen kilometrin päähän tyttärelle; parvekkeelle ruukkuviljelyyn! Kielot, vuosikymmenten takaa, ovat Savonlinnan liepeiltä. Nostalgiset kasvit. Toivottavasti selviävät. Entä koivu! Aamulla kiersin sen taakse, vanhimman ja paksuimma valkorunkoisen. Se itki koko varrellaan kuin sielunsa verta. Paksu punainen aine muodosti aaltomaisen vanan. Kutsuin ammattipuutarhurin katsomaan. Ei ollut ennen nähnyt moista. Koivu on haljennut pitkälti rungostaan - pakkanenko, ja nyt sen elämä vuotaa kuiviin. Mitään ei ole tehtävissä. En minä koivuja vihaa - mäntyjä kyllä; miksi se ei voinut olla sottainen mänty?
Mustakoira joutuu syömään sydänlääkkeitä; helpottaa sydämen läpän toimintaa ja tehoa. Olin surullinen, asiaan piti totutella. Valo, tuo värien äiti, järjestää uskollisesti omaa näyttelynsä kodissani. Iloitsen siitä.

JÄLLEEN UUSI KESÄ

Aika on kulunut.ja voin todeta: kaikki hyvin, kirjosiepon laulu kuuluu lähi puista. Viikonloppuisin on ollut ilon ja haikeuden juhlia. On saatettu ystävätär komeaan ikään ja toisaalla on saatettu ystävättären puoliso ikilepoon. Mustankoiran kanssa on rapsuteltu pihamaa kesäpuhtaaksi. Iloinen havainto, kun syksyllä olin huolellinen lehtien kanssa, nyt pääsin kevyellä rapsutuksella. Mustakoira on mukavaa seuraa. Ei tarvitse ketjuja: pysyy pallonsa pitelemänä vapaana seuralaisena ja juttukaverina. Pian jatkuu etupihan kaunistus ja sinivuokot muuttavat jälleen. Pihlajat menettivät vartensa puutarhan eteläsivulta. Näitä puuhasin vedettyäni lipun salkoon. PikkuLuukas, sanfransiskolainen, jokelteli puhelimeen äitienpäivätoivotukset. Kaunis päätös päivälle.

JOUTSENEN VALKOISET JÄÄLAUTAT

Joki on vapaa. Joutsenen valkoiset jäälautat lipuvat arvokkaasti kohti meren väljää syliä. Sulavat kuitenkin. Perille tullessaan ovat vain jokivettä, keväistä. Mustankoiran kanssa teimme aamu- ja iltalenkin jokipolullamme. Peippo heläytteli kertosäettään ladonharmaan loistaessa taivaan sini kehyksenään. Airot, kuin ballettitossut, odottivat lumella ihmiskäsiä. Illalla aurinko houkuttelee jälleen katsomaan valoilmiöitä. Kiehtovaa. Surviaisetkin ovat heränneet. Vappuateriaa pikkulinnuille. Jossain kaukana vihertää. Aamulla jälleen lumipolulle, vähenevälle.

KESÄ SYNTYY

Kesäkö? Se syntyy uskomattomalla tavalla. Valo tulee ensin. Pieniä lupauksia lumen vähenemisestä. Kun jo helpottuneesti uskoo talven menneen; ykskaks kaikki onkin toisin. Lumimyrsky täyttää tienoot. Mutta sittenkin. Joella sen näkee. Tutut reitit alkavat pettää jalkojen alla. Rantarailot suurenevat. Niiden onkaloissa solisee kevät puro. Vanhan, tutun ladon ympäristö paljastuu kuloheinän väriseksi. Lato sinnittelee kuin Pisan torni vinoa elämäänsä. Aamulla vietimme jälleen mustakoira ja minä miellyttäviä hetkiä rantalenkillämme. Pajunkissat valmistuvat valkoisiksi vappuun. Silloin vuosikymmeniä sitten ja kahdeksansataa kilometriä etelämpänä pajunkissat valmistuivat pääsiäisjuhlaan. Tervehdimme aurinkoa joessa ja palasimme kotiin. Yksinäinen peipon laulu kantautui satakielen veroisena korviini.