JOULUNI

Etsin kadonnutta joulua. Ei taida löytyä kalenterista eikä päivän lehdestä. Lähetinkö sen lämmöllä valmistettujen korttien matkassa. Tositarkoituksella. Siitä sainkin jouluiloni. Jouliloa on odottaa puhelua Pyhän Fransiskuksen kaupungista. Kaukaa meren ja mantereen takaa. Siellä pian nuori äiti ja isä saa kapaloitavakseen esikoisensa. Enkelinsiipien suojaan koko jouluperhe!

Joulun löydän sielunitalosta monina muistoina. Jouluni löytyy tallennettuna Vanhan Kirjan kertomana vesiruukun maasta. Lähetän lämpimästi heijastelevan Joulutervehdykseni Sinulle katsoessasi 'tassueläintä'. Onnellista Juhlaa tähden loisteessa, vihreän kuusen hiljaisessa viisaudessa.

KULTALINTU JA VAAKKU

Lomapäivä kehyksenä hitaalle heräämiselle. Askelsimme ensilenkin apteekin kautta. Yritän estää talvitautia saamasta otettaan. Ei nyt, ei seuraavallakaan viikolla, sitten joskus, jos on pakko potea. Talven sinisen viileä kauneus unettaa. Yritän hakea lämpimiä kohteita: väreinä, tunteina. Ripustin kultaisen - oikeastiko - joululinnun. Sadun olemus. Herkkä liike kuin himmelillä. Katsonpa muitakin eläimiä kodissani. Rakastan paitsi mustaakoiraa myös Vaakkua. Vaakku ja minä kohtasimme Belgradin kansallismuseossa, 1995. Vaakku oli sodan tähden hiljaisessa museossa. Näyttelyssä, juhlallisesti esillä. Vaakun isä on huomattava kuvanveistäjä Dragisa Stanisavljevic. Huomasin myöhemmin löydettyäni Serbian naivistista taidetta käsittelevän teoksen. Silloin poistuin iloisena, Saksan rahalla maksettu, Vaakku kainalossa. Vaakku liittyy moniin hyviin, mielenkiintoisiin kohteisiin elämänijunamatkalla. Eläinten merkityksellisyys. Tassueläin sielussani. Maalauksissanikin, luonnostaan huomaamatta asettunut jo ennen Vaakkua. Se vanhan valokuvan röyhelömekko seikkaili pienenä mieluusti yksin. Maailmaansa mahtui eläimiä. Niitäkö kannan mukanani.

LUNERA MANSION JA PLATON

Kello soi pimeään aamuun. Tavallista. Aurinkoa ei ole. Kuu on. Ja ajoittain Lunera Mansion. Kiehtova termi. Tähtitiedettä ja kuitenkin kuin suoraan maalauksesta. Tuossahan se, iso öljy selkäni takana, salaperäinen. Tähtitiedettä ja maallista rakkautta avaruudessa. By the way: Platonille oikeaa rakkautta oli ainoastaan poikarakkaus. Heille henkilökohtainen tragedia tai ei. En kuulu platonisteihin. Mutta uskon Platonin ideaan esineestä. Oli kylmää aamulla. Päätin, mustakoira saa levätä. Jätin kotiin. Ajoin Akvarellimaisemaan. Maisema oli pukeutunut valkoiseen angoraan kristallipaljetteja koristeenaan. Vanharouva Mercedes ei valittanut. Unelmoi silti eteläisestä lämmöstä. Hopeatähti muuttunut jäähileiseksi pannaksi. Akvarellimaisemasta puuttui jotain. Puuttui mustaakoira.

Ystävältä, korkeasta virastosta, sain multimedialiitteen. Tuskin arvasi, ehkä tiesi vastaanottokykyni herkkyyden. Upeat kuvat, pianomusiikki ja sanat. Mikä on sisältö. Kaikki. Elämä on junamatka. Siinä vain ei ole paluulippua. Se valtasi ajatukset. Miksi. Miksi kaikki eivät voi nähdä noin. Siinäpä ajatusongelmaa kuin Rydbergin tontulla. Kirjoitan joulutervehdyksiä. Pidän lomaa - päivän silloin toisen tällöin. Ja olen elämässä iloisesti kiinni. Ystäväni kaikki yhdessä ja jotkut erikoisesti ovat lämpimien ajatusteni pääteasemia. Mustakoira kutsuu leikkimään.

VALKOISIA KUKKIA

Olin kutsunut ajatuksellisia, viisaita ystäviä luokseni. Kynttilöitä sytyttelimme Mustakoira ja minä: olette tervetulleita. Mustakoira tohkeissaan ensimmäisenä ovella. Kulki toiselta toiselle: rapsutuksia ja kehuja. Keskustelutti rodustaan, Juudean maasta. Perinnettä kannatellen, nokkahuilu ja Varpunen jouluamuna.Viihdyin ystävällisten joukossa. Muistona iloinen mieli ja valkoiset kukat, hyvää viiniä ja vieraskirjassa sivu.Heräsin Siniseen päivään. Nostin lipun salkoonsa. Ei hulmunnut, katseli alas hankeen. Oli juhlava. Tuuli pysyi poissa. Tänään muistin esikoisen muotoileman Jouluseimen. Asettelin kertomukseksi pöydälle. Vanha tonttu oli ilmestynyt jo sohvalle. Teimme rantalenkin. Luminen mustakoira odotteli. Kuvasin maisemaa. Hiljaista kuin mustavalkoista grafiikan lehteä. Kesäinen tuomi muuttunut enkelinsiipipuuksi jälleen. Kirsikkapuuni, valonkantajana hukkumaisillaan hangen sisään. Palaamme sisälle tutun vartijan ohi. Avaan luonnoskirjani.Kohtaan kesän heleyden, lämmön.

SINETTIVAHAA JA HIIPUVA TALO

Pieniä lämpimiä askareita. Paketteja kaukana oleville, mukana kulkeville. Kaapinkätkö luovutti esille vuosikymmenien ystäväni: sinettivahan ja leimat. Saako paketin viimeisteltyä ilman - ei. Paketoinnin tuoksukas hetki; sinettivaha kuumenee, antaa periksi, pudottaa tummanpunaisen pisaransa solmuille. Joskun liekki mukanaan ja kuitenkin hetkessä jälleen viilentyen kuin katuen riehantumistaan. Tänään sinisen hetken jo tullen päätin - teen matkan. Mustakoira vetäytyi sohvalleen tyytyväisenä. Ajoin kaukaisiin kesiin. Ajoin läheiseksi tulleeseen kylään. Ajoin katsomaan vanhaa taloa. Kohtasin ystävällisen ihmisen kuten silloinkin kauan sitten. Tie oli aurattu, olin odotettu. Ihmeteltiin - olin kadonnut, minne. Katseltiin surullista rappeutumista. Sillä. Aikaa oli kulunut. Kaipaus niihin hetkiin, tässä talossa hulmahti harteilleni. Talo kysyi korjaavaa kättä.Kumpa asialle voisi jotain. Maalauksiakin jäljellä. Sanoin palaan kesällä. Olen. Kamerani teki parhaansa, mutta käteni huojuivat. Lähdin kohti pimeää tietä. Palasin mustankoiran tervetuloiloon.

ADVENTTIAIKA ON TÄÄLLÄ

Muutaman ajan lumihiutaleet leijuivat maisemassa. Tuntui kuin kulkisimme jouluisen lasipallon sisällä. Tulimme sisään, mustakoira ja minä kaunista kujaa pyhän pihlajan kumarruttaessa oksansa suojaiseksi kaareksi yllemme.Varoimme varistamasta valkoista pukuaan. Sytytin kynttilöitä maisemaa lämmittämään. Kiersin sinisen sähkövalon taivaalta pudonneeksi safiiripalloksi. Kaamoksen sininen pimeys, hyväntahtoinen hiljaisuus. Olemme johdattuneet joulunodotukseen. Joulunodotus suurinta iloa mukanaan pitävä. Muistan pimeän tien mäkineen. Korkeat kuuset katselivat tähtitaivaan alla pienen tytön kulkua. Oli Adventti silloinkin. Muistan nuoren äidin askartelevan aamuyön hiljaisuudessa nukkekotiin sisustuksia. Pienet nukkuivat. Se oli jouluani. Nyt jätän kotini jouluksi.Jätän mustankoiran ja olen haikea. Pihlajanoksat ovat pudottaneet valkoisen pukunsa.

LUMISET IKKUNAT

Tolstoi tiesi: ei elämää kuin peltoa, voi ylittää. Olen kahlannut läpi ryteikön. Naarmut häipyvät, pysyvääkin jäi - tietoisuus. Se tietoisuus luo vahvuutta. Se tietoisuus ei unohda. Se asetetaan sivuun. Se tietoisuus otetaan oikealla hetkellä esiin. Asetan kysymyksen: miksi viisaat istuvat varjossa.

Ajelemme Mustakoira ja minä matkaamme kuten olemme jo yli yhdeksän pitkää, elämänmakuista vuotta tehneet. Tarkkailen lempikohdettani kamerallani. Sininen maisema pienten kultaisten valolaikkujen kirjoma. Aurinko kiipesi vaivoin horisontin ylle pudotakseen hetimmiten takaisin. Akvarellimaiseman ikkunoita lumituisku on pukenut joulunodotusasuun. Olen viehättynyt ikkunoista.Siveltimenikin ovat niitä aiemmin tallentaneet. Ne antavat talolle ilmeen ja sielun. Ikkunat kuin silmät.

Elämän rannalla

Kuljen kummallisuudessa. Huomaan kesämaisemani hauraan kauneuden. Katson maiseman pelottavuutta joen rannalla. Jäätynyttä elämää ja railon kutsuva ura. Mustakoira vie minut pois. Olemme maalla, jälkiä täynnään. Akvarellimaiseman viiltävät haavat. Elämän ahdas kuja. Suljen taloni oven. Olen suojassa. Jätän ulos vanhanrouva Mercedeksen kyyneleet.

VALKOINEN KUOLEMA JA KYNTTILÄNLIEKKI

Nyt, oikeastiko talvi? Kirsikkapuuni on unohtunut kesänsyliin. Kuljin akvarellimaiseman vesien äärelle. Pikku lammet siellä ja sittemmin kotijoki olivat vetytäytyneet läpinäkyvän jääikkunan alle. Varoitin mustaakoiraa: älä lumoudu jäästä. Vanharouva Mercedeksen peili, kiteiden kukkamaa. Pysähdyin lumettuvan pellon äärelle tutulla matkallamme. Katselen kamerani silmin kylmän maailman kauneutta. Valkoisen kuoleman viitta hartioillaan. Muistin läheisiäni avaruuden sylissä. Ajattelin äitiäni - nuori nainen, rakastettu vaimo, sanomassa jäähyväisiään, kuolemansa portilla, pienelle vauvalleen. Kaikille heille tervehdykseni sytytettynä kynttilänliekkinä .

LULLY JA ARISTOTELES

On tullut kynttiläaika. Musiikkini vaihtuu. Rakastan Lullyn motetteja. Lämpimän kauniita, loppuvuoden kuunneltavia. Talossani soi barokin sävelet. Konsertissa lumouduin sellistin sooloon. Lumous kulki mukanani. Vapautin sen kankaalle. Öljyvärimaalaus iloksi, muistoksi. Tänään sytytin kynttilän ikoneille ja isoäitiniäidille, Briitalle. Olin maalannut hänet ikonikseni jo vuosia sitten. Istuin lukemaan Eero Ojasen pohdintoja: Mitä Aristoteles on minulle opettanut. Sopisi heillekin luettavaksi, joille äänet tänään annettiin. Naapurin pariskunta kutsui illaksi vaalikahveille. Mukava improvisoitu ilta. Mustakoira odotti kotona. Tähdet vilkkuivat. Teimme iltalenkin.

SUMUNKOSTEUS JA SUIHKUSADE

Aamukävely sumun kosteuteen. Tutulle joelle. Mustakoira nuuhki viikset väristen viestejä. Malttoi pysähtyä. Malttoi odotella emäntänsä valokuvaamista. Sitten, lukitsi korvansa. Tiesin, olemme hänen retkellään. Maassa haavanlehdet kantoivat kuolemanväriä. Tyyni hiljaisuus päästää ajatukset esiin. Olenko erakkojen sukua - nautin hiljaisuudesta. En jaksaisi jatkuvaa puhetta. Mustakoira vetäytyi huoneisiinsa levolle. Ei tiedä koirakoppielämästä. Onnekas, rakastettu. Palasin ulos. Oli vanharouva Mercedeksen suihkupäivä. Mutaiset lapiot ovat poistuneet. Miellyttävä laattojen tie on valmis. Rakensin kiviteoksen seinustalle. Isoisäni isän torpasta muistoksi saamani myllynkivi. Tärkeä esine: kantaa pientä kivipurttani. Tiedän mihin kuulun. Muistan röyhelömekon vierailun torpassa. Sielluuni jäi kuva: omenapuunkukat leijuivat lämpimässä auringonvalosa. Tunnelmat seuraavat. Henkilöt - oliko heitä. Nyt katselen kotiani, onnellista taloani. Siellä on salaperäisiä kohteita. Katseeni viipyilee todellisuuden kuvastumissa. Rajapinnat kadonneet.Muistan: Tassueläimen talviuni oli kerran hauras.