Pohjoistuuli pysäytti kevään. Tuuliviirini kieppuu nöyrästi tuulensa mukaan. Ulkolenkkejä olemme kuitenkin viimaa uhmaten tehneet. Maalauksellisia näkymiä paljastuu tämän tästä. Keskeltä metsää löytyy huikeaa modernismia.
Kuin Mark Rothkoa - eksyneenä metsäkoneen keulaan. Joen akvarellikuvat elävät päivittäin, tulen tallentaneeksi niitä päivittäin.
Mustakoira kuunteli joen kumeaa ääntelyä. Mutta sisällä, talossani aurinko leikki lämpimästi varjojen kanssa.
Aamulla mustakoiraa ilahdutti; paras ystävättärensä, pikku
Lempi, tuli taas vastaan ja saivat kisailla irtonaisina kantavalla hangella. Onhan se niin, että lajitoveri on aina samalla aaltopituudella. No jaa, emäntä on ykkönen silloin, kun tassutellaan makuuhuoneen ison sängyn pehmeyteen suloisesti yöunille - ja Lempi nukkuu häkissään ulkona...
Hiljaisuus liki huutaa, missä on elämä? Se piiloutuu sulkeutuneisiin taloihin. Vasta kesä vapauttaa sen hetkeksi. Silloin maisema on muuttuut vihreäksi.
Joki on vapaa. Joutsenen valkoiset jäälautat lipuvat arvokkaasti kohti meren väljää syliä. Sulavat kuitenkin. Perille tullessaan ovat vain jokivettä, keväistä. Mustankoiran kanssa teimme aamu- ja iltalenkin jokipolullamme. Peippo heläytteli kertosäettään ladonharmaan loistaessa taivaan sini kehyksenään. 
Airot, kuin ballettitossut, odottivat lumella ihmiskäsiä. 
Illalla aurinko houkuttelee jälleen katsomaan valoilmiöitä. Kiehtovaa. Surviaisetkin ovat heränneet. Vappuateriaa pikkulinnuille. Jossain kaukana vihertää. Aamulla jälleen lumipolulle, vähenevälle.
Niiden onkaloissa solisee kevät puro.
Vanhan, tutun ladon ympäristö paljastuu kuloheinän väriseksi. Lato sinnittelee kuin Pisan torni vinoa elämäänsä. 
Aamulla vietimme jälleen mustakoira ja minä miellyttäviä hetkiä rantalenkillämme. Pajunkissat valmistuvat valkoisiksi vappuun. 
Silloin vuosikymmeniä sitten ja kahdeksansataa kilometriä etelämpänä pajunkissat valmistuivat pääsiäisjuhlaan. Tervehdimme aurinkoa joessa ja palasimme kotiin. 
Yksinäinen peipon laulu kantautui satakielen veroisena korviini.
Sisareni leipoi karjalan piirakoita. Siinäpä lauantai hupeni pienin askarein ja ulkoillen. Alkaa pääsiäisyö; Khristos voskrese!
Viisaampi kuin emäntänsä. 
Mutta mustakoira ei tiedä, mitä taivaalla tapahtuu haaleassa illassa. Kuu on kasvanut. Välissämme valkoinen tie.
Katselemme, mustakoira ja minä, kumpikin tavallamme maisemaa. Minä en merkkaa itsestäni muistoa reitille; se on mustankoiran oikeus. Joskus jokin hetki tallentuu minuun. Tunnen sen palatessani myöhemmin kohdalle. 
Illan pitkät, ultramariininsiniset varjot laskeutuvat valkoisille hangille. Pidän niiden luomasta rytmistä. Se rytmi merkitsee lämpöä, tulevaa kesää. Haluan malttamattomasti vapautua talven kuolemasta.