Tolstoi tiesi: ei elämää kuin peltoa, voi ylittää. Olen kahlannut läpi ryteikön. Naarmut häipyvät, pysyvääkin jäi - tietoisuus. Se tietoisuus luo vahvuutta. Se tietoisuus ei unohda. Se asetetaan sivuun. Se tietoisuus otetaan oikealla hetkellä esiin. Asetan kysymyksen: miksi viisaat istuvat varjossa.
Ajelemme Mustakoira ja minä matkaamme kuten olemme jo yli yhdeksän pitkää, elämänmakuista vuotta tehneet. Tarkkailen lempikohdettani kamerallani.
Sininen maisema pienten kultaisten valolaikkujen kirjoma. Aurinko kiipesi vaivoin horisontin ylle pudotakseen hetimmiten takaisin. 
Akvarellimaiseman ikkunoita lumituisku on pukenut joulunodotusasuun.
Olen viehättynyt ikkunoista.Siveltimenikin ovat niitä aiemmin tallentaneet. Ne antavat talolle ilmeen ja sielun. Ikkunat kuin silmät. 
Kuljen kummallisuudessa. Huomaan kesämaisemani hauraan kauneuden. 
Katson maiseman pelottavuutta joen rannalla. Jäätynyttä elämää ja railon kutsuva ura. 
Mustakoira vie minut pois. Olemme maalla, jälkiä täynnään. Akvarellimaiseman viiltävät haavat. Elämän ahdas kuja. Suljen taloni oven. Olen suojassa. Jätän ulos vanhanrouva Mercedeksen kyyneleet.
Pikku lammet siellä ja sittemmin kotijoki olivat vetytäytyneet läpinäkyvän jääikkunan alle. Varoitin mustaakoiraa: älä lumoudu jäästä. Vanharouva Mercedeksen peili, kiteiden kukkamaa.
Pysähdyin lumettuvan pellon äärelle tutulla matkallamme. Katselen kamerani silmin kylmän maailman kauneutta.
Valkoisen kuoleman viitta hartioillaan. Muistin läheisiäni avaruuden sylissä.
Ajattelin äitiäni - nuori nainen, rakastettu vaimo, sanomassa jäähyväisiään, kuolemansa portilla, pienelle vauvalleen. Kaikille heille tervehdykseni sytytettynä kynttilänliekkinä .