Lämmin, aurinkoinen sää houkuttelee aina vain askaroimaan puutarhassa. Pihlajia olen edelleen raivannut. Kukkapenkit houkuttelevat malttamattoasti katsomaa - ketä sieltä nouseekaan! Sinivuokot kukkivat, eivätkä muista edes, että niitä raastettiin ja siirrettiin talonedusseinältä syksyllä pois.
No, joutuvat vielä kerran siirtymään. Viime syksystä talonikäiset ruusupensaatkin retkottivat säkeissään irtirevittyinä tontin nurkalla. Tänään istutin jo ensimmäisen. Herkkä, punakukkainen sai naapurikseen valkoisen juhannusruusun. Syntyy ruusujen alue. Ja yhden paakun pakkasin matkalle. Posti vie ruusupensaan juurella olevine kieloineen tuhannen kilometrin päähän tyttärelle; parvekkeelle ruukkuviljelyyn! Kielot, vuosikymmenten takaa, ovat Savonlinnan liepeiltä. Nostalgiset kasvit. Toivottavasti selviävät. Entä koivu! Aamulla kiersin sen taakse, vanhimman ja paksuimma valkorunkoisen. Se itki koko varrellaan kuin sielunsa verta.
Paksu punainen aine muodosti aaltomaisen vanan. Kutsuin ammattipuutarhurin katsomaan. Ei ollut ennen nähnyt moista. Koivu on haljennut pitkälti rungostaan - pakkanenko, ja nyt sen elämä vuotaa kuiviin. Mitään ei ole tehtävissä. En minä koivuja vihaa - mäntyjä kyllä; miksi se ei voinut olla sottainen mänty?
Mustakoira joutuu syömään sydänlääkkeitä; helpottaa sydämen läpän toimintaa ja tehoa. Olin surullinen, asiaan piti totutella.
Valo, tuo värien äiti, järjestää uskollisesti omaa näyttelynsä kodissani. Iloitsen siitä.
Salaperäinen, surullinen autiotalo katsoo vaieten ohikulkijaa. Verhonsa ovat haalistuneet korostamaan ikkunoiden epämääräistä mustuutta. Kuinka paljon kertomuksia onkaan kiinnittynyt sen ehkä repsottaviin seinäpapereihin. Kukaan ei ole hellästi huolehtinut siitä vuosikymmeniin. Eikä omistajansa ole poistanut sitä. Joskus se tuntui pelottavalta. Silloin lapset olivat pieniä ja katuvalot puuttuivat hiekkaiselta tieltä. Nyt on asfaltti. Nyt ovat valot, mutta talo on tyhjä hiirien asua. Hento koivikko antaa sille vihreän huntunsa suojaksi. Suojaksi sen hylätylle olemukselle. Tunnen kummaa lämpöä taloa kohtaan. Rakastan taloja niiden rumuuden tai kauneuden tähden. Niillä on sielu. Kullakin omanlaisensa asukkaidensa, omistajiensa luoma. Ikkunat ovat talojen sielu kuin ihmisen silmät.
Se oli liki sisääntuloa. Mustakoira teljettiin sisälle ja asetuin kamerani kanssa kuvaamaan. Kyy oli huonolla tuulella ja sähisi, älä tule lähemmäs tai... Ensi kerran kuulin käärmeen oikeasti sähisevan ja näin kuinka se teki pontevia valehyökkäyksiä. Sain kuvia ja annoin äreän kyyn jatkaa matkaansa. Tulee paremmalle tuulelle syötyään muutaman keväthuumaisen sammakon ja kenties vaihdettuaan nahkansa.
Makoilen vain ja luen Cesar Millanin Koirakuiskaajaa. Onkohan Mustakoira oikeasti onnellinen...enhän ole koira muutoin kuin kiinalaisen horoskoopin mukaan - onhan se jotain sekin...Valo helmeilee lasimaljassani.
Mustakoira on mukavaa seuraa. Ei tarvitse ketjuja: pysyy pallonsa pitelemänä vapaana seuralaisena ja juttukaverina. Pian jatkuu etupihan kaunistus ja sinivuokot muuttavat jälleen. Pihlajat menettivät vartensa puutarhan eteläsivulta. 
Näitä puuhasin vedettyäni lipun salkoon. PikkuLuukas, sanfransiskolainen, jokelteli puhelimeen äitienpäivätoivotukset. Kaunis päätös päivälle.