TAIDETTA KOTONA JA MUSEOSSA

 Viimeksi oli haalea alku, josta kehkeytyi kohtalaisen värikäs maalaus. Muisto kesästä.

 Lähdin muitakin muistoja kokemaan. Ajoimme ystävättären ja Tara-labbiksen sekä, tottakai Josefin kanssa elämääni vahavasti liittyneeseen museoon, Särestöön. Oikea nostalgia retki kuitenkin niin, etten enää tunne halua olla siellä mukana. Tuttua henkilökuntaa paikalla ja lämmin vastaanotto!

 Tulokahvien jälkeen museokierrokselle. Josef tutki kirsullaan rakenteita, onko homeita...Komeita Reidarin maalauksia Galleriassa kuten aina. Galleria oli mielirakennukseni, vaikka kukin kolmesta kohteesta ovat omanlaisenaan aivan mielenkiintoiset.

 Gallerian saunan puolelta löytyi edellenkin lapionokka joutsen. Ei kuitenkaan Reidarin täytättämänä.

 Matka jatkui Ateljeelle. Pihalla oli sulkakasauma. Kettu oli herkutellut teeripaistilla. Poimin muutaman sulan; en voi vastustaa sulkia. Labbikset tykkäsivät, että olisipa  maukkaita sulkia, mutta saivatko? Eivät.

 Ateljeen salissa oli esillä Reidarin puupiirroksia ja muita pienimuotoisia teoksia. Joskin yleisön lemppari punainen suopursumaalaus loisti peräseinällä. En koskaan oppinut täysin ymmärtämään kävijöiden intohimoa tähän umpipunaiseen maalaukseen valkoisine suopursuineen.

 Aloillaan oli myös Musta Orkidea , josta niin moni pianisti on saanut ilmoille huumaavat sävelet. Vahvoja teoksia ovat esittäneet Kiril Kozlovsky kuin myös nuori Anu Vehviläinen. Siitähän on jo kymmenen vuotta. Oli täydellinen retki menneisyyteen. Kiitos entiselle museohenkilökunnalleni. Niin ja ne hillatkin tulivat nyt omaan pakastimeen.

SYKSYN MERKKEJÄ

 Varma syksyn merkki on, että metsästävä serkku, kaukaa idästä tulee visiitille Suomen kansalliskoiransa kanssa. Muutama päivä kului ennen kuin pikkukoira sai luvan sipsutella kynnyksen yli Josefin valtakuntaan. Hyvätapaisena hän sulatti epäilyjen möykyn. Ei rähjännyt lainkaan. Huonot pystärikokemukset ovat aiheuttaneet epäilyksen ja välttelyn muurin. Josef ottaa jokaisen ovestatulijan yhtä ystävällisesti vastaan.

 San Franciscon tuliaisluu oli kuitenkin mukavinta pitää omilla tassuilla. Eihän sitä koskaan tiedä...

 Kesä on valunut jo maahan. Pihlajat aiheuttavat syksyisin melkoisen lehtikinostuman. Päätän, etten haravoi. Ajan leikkurilla lannoittaakseni maata. Sitten hermo pettää ja syöksyn haravan kanssa lehtiriepujen kimppuun. Hortensiat vain jatkavat kukintaansa. Ne ovat tykänneet kesästä javedestä hajavaloisassa paikassaan. Säälin niitä sillä pakkaskuolema on jo nurkan takana.

 Silmäteräni vaahtera lahjoittaa syyskultaansa. Keräsin lehtiään sisälle maljakkoon ja aloitin pienen akvarellin.

 Aurinko on vielä noussut. Päivät ovat kuulaita, graafisia ja sesteisiä. On mukavaa ulkoilla Josefin kanssa. Ihan pian alkaa auringoton aika: pimeyden ja kylmän vankeus.