Tutuksi käyneelle ajotielleni on muodostunut mielikohteita, tarkkailtavia. Ne kertovat kauniisti kuukausien kulun. Lumiaita vartioi avaruuden viimaa, kun matkaamme, mustakoira ja minä akvarellimaisemaamme.
Kurkistin lätäkön pintaan. Pakkasyö oli puuhastellut. Vanginnut veden. Vanginnut heinät.
Aamulla hämärä viipyy lähellä. Oli satanut ensilumen. Mustakoira riemuitsi. Teimme tarkastuslenkkimme. Mustankoiran tassut isoina sinetteinä painoivat jälkensä lumeen. Huomasimme. Oli muitakin ollut retkillänsä. Ystävämme kärppä, kuninkaallinen viitareunahan se siroja pitsejänsä oli kirjonut rannassa.
Huomasimme portaiden reliefipinnan. Lumen ja muodon tasainen rytmi.
Aiemmin esitellyt katot oli verhottu siniseen valoon, peittonaan ensilumi.
Lampi oli muuttunut shamanistiseksi maalaukseksi. Tavataan ensi vuonna.
Tiesimme tänään lähdemme jälleen. Olemme kotitiellä: Vanharouva, mustakoira ja minä. Iloitsemme haikeassa maisemassa. Ajan meitä kotiin. Tie on sumuinen. Tie on unelias. Mielikuvitukselle jää aikaa ja tilaa. Mustakoira ei taida pitää talviautoilusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti