Heräämisen vapaaehtoisuus, kiireettömyyden suojassa. Mustakoira hoiti velvollisuutensa seuranani postilaatikolla. Olin illalla palauttanut mieleeni lomamme ison järvenrannalla. Mielikuvamatkani ulottui Pyhän Frasiscuksen kaupunkiin asti.Mieleni punnitsee tulevaisuuden päätöksiä. Antaa ajan kertoa oikeat vastaukset.
Aurinko kiersi taloani, hyvästeli talven varalle; pitkän ja valottoman. Sanoi- On aika hakea kynttilät.
Ruusuasetelma; sanoja - tarpeenko.
Makuuhuoneessa katsoin pienen yksinäisen tytön kuvaa. Pienivakava röyhelömekossaan, käsittämätön suru silmissään turvautui koiranputken valkoiseen kukintoon.
Aurinko kiersi taloani, hyvästeli talven varalle; pitkän ja valottoman. Sanoi- On aika hakea kynttilät.
Ruusuasetelma; sanoja - tarpeenko.
Makuuhuoneessa katsoin pienen yksinäisen tytön kuvaa. Pienivakava röyhelömekossaan, käsittämätön suru silmissään turvautui koiranputken valkoiseen kukintoon.
Keväällä nainen, äiti, seisoi Tyynen meren rannalla. Muistin vakavan tytön. Nyt tiedän kertomuksen. Kuinka huikea matka siihen hetkeen olikaan. Onnellisuutta tunteva nainen, silti kantaa mukanan röyhelömekkotyttöä. Mustakoira seuranaan. Yksin.
Röyhelömekon kodissa on muistoja. Pelkkiä esineitä - niinpä niin, sanoi mustakoira.
Valkoisen valon muuntumisihme väreiksi. Illuusioiden maailma valo-opillisin totuuksin. Pienen tytön unelman todellisuus.
Sininen taivas. Mustankoiran aamulenkillä katselin esiintulleita tuulenpesiä. Niitä poimin tyttärelle kerran. Maisema muuttuu graafiikanlehdeksi syystuulen työpöydällä.
Mustakoira kahlasi katselemaan joenpohjaa, ei voinut enää uida. On syksy.
Katselin palatessamme riisutun maiseman kauneuta.
Syystyöt puutarhassa eivät sallineet viivyttelyä. Ilmatila oli täynnään juhla-aterian huumaamia siriseviä siivekkeäitä. Lennonjohdosta ei tietoakaan. Ikkunat pamahtelivat. Tein kaivauksia. Otin sammalten alta esiin 'vaasa-aikaista' tyyliä edustavan tulisijan. Kuka sitä käyttäisi. Muhkeaa liettä.
Toin sisälle, pelastin pakkasesta, viimeiset siniset ukonhatut. Annoin luvan, talvi voi tulla.
Röyhelömekon kodissa on muistoja. Pelkkiä esineitä - niinpä niin, sanoi mustakoira.
Valkoisen valon muuntumisihme väreiksi. Illuusioiden maailma valo-opillisin totuuksin. Pienen tytön unelman todellisuus.
Sininen taivas. Mustankoiran aamulenkillä katselin esiintulleita tuulenpesiä. Niitä poimin tyttärelle kerran. Maisema muuttuu graafiikanlehdeksi syystuulen työpöydällä.
Mustakoira kahlasi katselemaan joenpohjaa, ei voinut enää uida. On syksy.
Katselin palatessamme riisutun maiseman kauneuta. 
Syystyöt puutarhassa eivät sallineet viivyttelyä. Ilmatila oli täynnään juhla-aterian huumaamia siriseviä siivekkeäitä. Lennonjohdosta ei tietoakaan. Ikkunat pamahtelivat. Tein kaivauksia. Otin sammalten alta esiin 'vaasa-aikaista' tyyliä edustavan tulisijan. Kuka sitä käyttäisi. Muhkeaa liettä.
Toin sisälle, pelastin pakkasesta, viimeiset siniset ukonhatut. Annoin luvan, talvi voi tulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti