Akvarellimaisemaan laskeutui hiljaisuus. Haavan värisevät lehdet laskeutuivat rikkoen hiljasuutta. Joka taholta kuuluu ajatuksenomaisena, aikamme on ohi.
Mikä on hiljaisuuden väri. Kuljin polkuja, löysin vanhan valkoisen, ovesta sadanvuoden takaa. Kuvittelin käsiparin, joka valmisti oven suojaksi perheelleen. Hillitty valkoinen, arvokas, elämän sateiden haalistama.
Jatkoin matkaani. Kohtasin harmonian. Eleetön Stilleben hiljaisuuden kehyksissä. Lämmin ajan harmaa kannatteli sulkaa. Lentonsa oli päättynyt. Kuvittelin käden kirjoittamaan sulkakynällä.
Jatkoimme, mustakoira ja minä, aamuisia katseluitamme. Kuinka tyylikäs vanhojen rakennusten kattojen muoto onkaan. Muistin kuinka olin naulannut helteisenä kesäviikkona päreitä uudistettavaan vesikatteeseen. Vaihtelua. Mustakoira oli halunnut mukan. Tyytyi vartioimaan alhaalla.
Hiljaisuuden väri oli ruosteen peittämä. Kertoi hylätystä työstä, tekijästään, kadonneesta taidosta. Se oli surullisuuden, haikeuden hiljaisuus. Osattu taito palvelee koristeena kauneuden hakijalle.
Hiljainen musiikki soi maanpinnassa. Me elämme läpi vuosien. Tulemme esille, kun kumarrut puoleemme. Näet värimme: hiljaista taitoa kasvaa. Tiesin, jotain jää talveksi kanssani odottamaan uutta aurinkoa.
1 kommentti:
Mahtavia kuvia!! Kiva seurata taalta teidan liikkeita :)Rubenille rapsutuksia..
Lähetä kommentti