VAIN NALLE JÄI

Sain kulkea kanssasi lyhyen, uskomattoman antoisan matkan. En kiellä, ettetkö olisi ollut rajoja, sietokykyänikin koetteleva pieni pallero: oma Ruth labradorini. Ensi kuussa olisit täyttänyt 3 vuotta. Penturiehunta oli haalistunut. Iloisuus säilyi. Voittajan hymy huulilla juoksit aamuisin makuuhuoneesta minulle tyynyn kiitokseksi aamiaisestasi. Sait olla aina emäntäsi kanssa. Rakastit autoilua, siksipä yhteiset pitkät automatkat kanssasi olivat ihania. Mutta oli asia, jota et ehtinyt, uskaltanut vielä oppia; levitin maton jota pitkin nousit kerrostalojen sukulaisiin. Pieni, hikinen vaiva ilosta, että olit mukana. Agility-iltamme olivat hauskoja. Emme olleet mestareita, siis emäntäsi ei ollut, mutta nautimme yhdessä harrastamisesta -vajaan talven.
Vain viisi päivää ja olit hiipunut pois. Elimistösi tuhosi elämääsi ja punasolut hiipuivat. Viimeisen yömme vietimme isossa sängyssämme, jossa yleensä aamuisin olit kirsuilemassa ja hellästi nuolemassa poskiani; eikö lähdetä jo kahvinkeittoon ja lehteä noutamaan. Lehden otit suuhusi ja toit pää pystyssä sisälle. Tiesit, että nami siitä tulee.
Torstai muuttui synkäksi: veriarvosi olivat aivan alamaissa. Et syönyt ja oksenteli. Olisin voinut antaa rääkätä sinua verensiirroilla. En voinut aiheuttaa sinulle kipua, jota en voinut selittää sinulle. Olit vieressäni. Aamulla katsoin uupunutta hämärtyvää katsettasi. Yritit vielä koskea kirsullasi poskeani; tiesin mitä tuli tehdä vaikka kuinka sieluuni sattui.
Tarja-lääkäri tuli. Nukuit levollisesti emäntäsi syliin. Kuulit vielä viimeisenä emäntäsi äänen, joka kertoi kuinka reipas ja hyvä tyttö Ruth on. En voinut enempää. Niin paljon meiltä jäi puuhaamatta. Katson kuvaasi.

 Itken.