Lämmin, aurinkoinen sää houkuttelee aina vain askaroimaan puutarhassa. Pihlajia olen edelleen raivannut. Kukkapenkit houkuttelevat malttamattoasti katsomaa - ketä sieltä nouseekaan! Sinivuokot kukkivat, eivätkä muista edes, että niitä raastettiin ja siirrettiin talonedusseinältä syksyllä pois.
No, joutuvat vielä kerran siirtymään. Viime syksystä talonikäiset ruusupensaatkin retkottivat säkeissään irtirevittyinä tontin nurkalla. Tänään istutin jo ensimmäisen. Herkkä, punakukkainen sai naapurikseen valkoisen juhannusruusun. Syntyy ruusujen alue. Ja yhden paakun pakkasin matkalle. Posti vie ruusupensaan juurella olevine kieloineen tuhannen kilometrin päähän tyttärelle; parvekkeelle ruukkuviljelyyn! Kielot, vuosikymmenten takaa, ovat Savonlinnan liepeiltä. Nostalgiset kasvit. Toivottavasti selviävät. Entä koivu! Aamulla kiersin sen taakse, vanhimman ja paksuimma valkorunkoisen. Se itki koko varrellaan kuin sielunsa verta.
Paksu punainen aine muodosti aaltomaisen vanan. Kutsuin ammattipuutarhurin katsomaan. Ei ollut ennen nähnyt moista. Koivu on haljennut pitkälti rungostaan - pakkanenko, ja nyt sen elämä vuotaa kuiviin. Mitään ei ole tehtävissä. En minä koivuja vihaa - mäntyjä kyllä; miksi se ei voinut olla sottainen mänty?
Mustakoira joutuu syömään sydänlääkkeitä; helpottaa sydämen läpän toimintaa ja tehoa. Olin surullinen, asiaan piti totutella.
Valo, tuo värien äiti, järjestää uskollisesti omaa näyttelynsä kodissani. Iloitsen siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti