Salaperäinen, surullinen autiotalo katsoo vaieten ohikulkijaa. Verhonsa ovat haalistuneet korostamaan ikkunoiden epämääräistä mustuutta. Kuinka paljon kertomuksia onkaan kiinnittynyt sen ehkä repsottaviin seinäpapereihin. Kukaan ei ole hellästi huolehtinut siitä vuosikymmeniin. Eikä omistajansa ole poistanut sitä. Joskus se tuntui pelottavalta. Silloin lapset olivat pieniä ja katuvalot puuttuivat hiekkaiselta tieltä. Nyt on asfaltti. Nyt ovat valot, mutta talo on tyhjä hiirien asua. Hento koivikko antaa sille vihreän huntunsa suojaksi. Suojaksi sen hylätylle olemukselle. Tunnen kummaa lämpöä taloa kohtaan. Rakastan taloja niiden rumuuden tai kauneuden tähden. Niillä on sielu. Kullakin omanlaisensa asukkaidensa, omistajiensa luoma. Ikkunat ovat talojen sielu kuin ihmisen silmät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti