Pohjoistuuli pysäytti kevään. Tuuliviirini kieppuu nöyrästi tuulensa mukaan. Ulkolenkkejä olemme kuitenkin viimaa uhmaten tehneet. Maalauksellisia näkymiä paljastuu tämän tästä. Keskeltä metsää löytyy huikeaa modernismia.
Kuin Mark Rothkoa - eksyneenä metsäkoneen keulaan. Joen akvarellikuvat elävät päivittäin, tulen tallentaneeksi niitä päivittäin.
Mustakoira kuunteli joen kumeaa ääntelyä. Mutta sisällä, talossani aurinko leikki lämpimästi varjojen kanssa.
Aamulla mustakoiraa ilahdutti; paras ystävättärensä, pikku Lempi, tuli taas vastaan ja saivat kisailla irtonaisina kantavalla hangella. Onhan se niin, että lajitoveri on aina samalla aaltopituudella. No jaa, emäntä on ykkönen silloin, kun tassutellaan makuuhuoneen ison sängyn pehmeyteen suloisesti yöunille - ja Lempi nukkuu häkissään ulkona...Hiljaisuus liki huutaa, missä on elämä? Se piiloutuu sulkeutuneisiin taloihin. Vasta kesä vapauttaa sen hetkeksi. Silloin maisema on muuttuut vihreäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti