MATKA

Ruth sai kokea koiraelämänsä ensimmäisen tuhansien kilometrien automatkan. Työtä ja huviakin. Hienossa paikassa työmme sujui ja asuimme kauniin talon ullakkohuoneessa - Ruthin tähden. Automatkat sujuivat peräosassa nukkuen, istuskellen ja leikkien. Pysähdyslenkit huomasin hyödyttömiksi: ei pökäleitä, ei koiran pissaa. Huolestuin, mutta kuulin asiantuntijalta normaali ilmiö tyttäpennuilta, arkailevat uutta ympäristöä hajuineen; pakon edessä vasta asiat hoidettiin pitkällisin istunnoin häntä tomerasti ylös kaartuen. Yhdessä saimme iltaruokailla meille avatussa kabinetissa. Matkan paras anti: emännän viereen satiinilakanoille nukkumaan. Matkan jatkuessa omenoita poimittiin sukulaispaikassa.Toisen kaupungin vaahteroita ihailtiin ja päätettiin: tänne. Portaat, liukkaat ja läpinäkyvät saivat koiraneidin asettumaan neliraajavastustukseen. Levitettiin matto ja näin saatellen päästiin yläilmoihin. Alastulo olikin luonnollista. Matka oli antoisa konkreettisestikin hillopurkkeineen ja sienineen, mutta suloista oli saada tavata itselleni läheisä henkilöitä, vaikka edes ohimennen ja vakuuttua haluan päästä lähemmäs heitä. Ulkoavaruuden aikani alkaa olla lopuillaan. Kaikesta huolimatta toin tammen taimen ja istutin sen puutarhaani. Kukahan sen varjossa aikanaan istuu...