JÄÄHYVÄISET

Aavistit ehkä: teimme tutut lenkit hyvästelläksemme ne. Olit sairas. Kuolema asui suussasi. Et antanut katsoa sitä. Et voinut syödä. Halusit ottaa pallon kuten ennenkin leikkiesämme. Et voinutkaan ottaa, sattui. Katsoit alistuneena rakkainta leluasi, ulkopalloa. Tulit illalla luokseni asetuit ihan kiinni makoilemaan. Olit aina saanut minulta avun, nyt en pystynyt sinua auttamaan. Rapsuttelin sinua ja kerroin kuinka tärkeä ja ihana olet ollut, minun Mustakoirani. Maanantaina lähdimme omalle lääkärillesi. Astelit reippaasti vastanotolle. Annoit tutkia. Sinut rauhoitettiin, että suuhusi voitiin katsoa. Siellä oli laajalle levinnyt pehmytkudossyöpä ja kuolio. Mustakoirani, jouduin tekemään päätöksen. En sallinut sinun enää herätä kipuun, johon ei ollut parannusta. En voinut auttaa muutoin kuin antaen erottaa meidät. Sinä tiesit sen. Tunnen vieläkin kasvoillani turkkisi kosketuksen nojatessani otsaani sinuun. Sinä olit poissa ja tuska hajotti sieluni. Itkin. Ihana kotimme on autio ja tyhjä. Sinun tassutteluasi kuulen vielä muistoissani. Sinä palaat puutarhaamme, jossa niin paljon puuhastelimme. Sieluni Tassueläin, oma Mustakoirani elimme pitkän, onnellisen elämän yhdessä. Kaipaan ja ikävöin sinua.