Aurinko viipyy aina vain vähemmän aikaa ja päivät ovat muuttumassa sinisen kaamoksen hetkiksi. Valkoinen labradorini kasvaa ja purskahtelee energiaansa. Energiatasomme eivät ihan ole samaa luokkaa, mutta parhaani yritän Ruth neidin kanssa. 
Pihapiirissä sentään saa juosta ja purkaa höyryjään. Sisällä tekee kolttosiaan ajottain ja puhelimeen vastaamiseni saa Ruthissa kaikki riiviövoimat irti.Mutta silti on NIIN suloinen. 
Typykkä ei ole enää ihan valkoinen, vaan turkkiinsa on ilmaantunut leijonan väriä. Leijonaa taitaa olla joskus luonteessaankin.
Joulua tulisi jo pian valmistella. Ikävä ilmoitti itsestään, olenhan kaksi edellistä jouluani viettänyt San Franciscossa ja nyt on Suomi-joulun vuoro. Ehkä siitä tulee oikein tunnelmallinen. Lumi on viimein maassa pienenä peittona ja pakkasta ilmassa hiukan. Oli mukavaa aloittaa adventti kirkon Hoosiannaa-laululla. Sytytän kynttilän ja kuuntelen keskiaikaisia joululauluja.
Ulkolenkit ovat lähinnä ruuanhakua. Myyrän raadot ovat oikeata herkkua; en viitsi edes enää noteerata niitä. Pidättäydyn ajattelemasta niitä, kun aamuisin saan helliä herätysnuolasuja. Poikani poikkesi Helsingistä. 
Teimme retken lähitunturille. Ruth nautti. Sieltä löytyi valtaisa karhun myllertämä muurahaispesä 
ja Ruth kainosti nuuhkali jälkiään.
Tänään ulkoiltiin pihamaalla ja Ruth sai juosta sydämensä kyllyydestä, kaljatökki suussaan, itse siivoilin perennapenkkiä. Sää on leuto ja ihana - marraskuussa ilman lunta, siitähän ihan sekoaa. Sitten tapahtuikin klassinen juttu. Ruth juoksi ihan viattomasti liki harmaata kiveä? Huomasin sen itsekin. Kivi ponkaisi ylös ja puuhun. Nuori kissa pääsi ketterästi korkealle ylös. Ruth ei tajunnut tapahtuman klassista ja symbolista arvoa, vaan hiljaa ihmetteli juttua ja katseli olisiko katon reunalla lisää näitä. Nauratti. Kamera ei ollut mukana. Akvarelli on jälleen työn alla. Valoa vain on ohimenevän hetken.
Kiven pinta kuin erään taiteilijan maalaus.