maanantai 23. helmikuuta 2009

HYVÄSTI LAULURASTAAN LAULUPUUT

Viikonloppu taiteellisessa herraseurassa. Kului kelloon katsomatta. Uppouduin kauas pois. Mielenkiintoinen matka. Harmi vain, seuralaiset olivat edesmanneitä. Olisin mieluusti kysynyt kysymykseni heiltä suoraan. Mutta, asiaa ja kirjoitin tekstiä luonnokseksi pieneen artikkeliin. Mustakoira vei tuttuun metsikköön. Siellä punarinnan ja rastaiden laulupuut makasivat maassa. Oksat silpoutuneina ja rungot katkottuina. Jotain hyvääkö? Sain poimittua riippakoivun latvaoksia risukimpuksi kotiin. Pehmensin kuumalla vedellä ja tein linnulle pesän. Siinä jo yksi muna. Taisin ajatella pääsiäistä. Keltainen talo odottaa kesää luoden unista lämpöään meille ohikulkijoille.

lauantai 21. helmikuuta 2009

EDELFELT JA PEGASSOS

Tuuli, vauhdikas voima ei lukeudu ystäviini. Pakollinen kohtaaminen Mustankoiran tähden. Vetäydyimme sisälle valkoisten tulppaanien kanssa. Arjen tavallisuudet ja ihana sulkeutuninen hienostuneeseen maailmaan. Olinhan joskus tenttinyt Edelfeltin taiteen ja elämän, omavalintani - ohitti Akselin. Hienostuneisuus ja säätyisyys on aina vedonnut sieluuni. Miksi nyt? Haluan palata muutaman taiteilijan elämään pohtiakseni äidin asemaa - merkitystä. Tunnustan mieluusti, että juuri Edelfelt, loistavan Anna Kortelaisen kautta tuntuu sielua hivelevältä. Ne toiset ovat robusteja. Elämässään piirteitä, joihin syventyminen on mielenkiintoista, mutta tahraista. Näin siis yksinkertaisella tasolla.
Katselin kotiani löytääkseni pieniä viehättäviä kohteita. Siis iloitaan kauneudesta ja henkevyydestä. Mutta mihin on kadonnutkaan lasten halu kirjoittaa äidilleen? Kuvasin myös päivän Äitikuvan.

perjantai 20. helmikuuta 2009

MUSTAKOIRA JA TÄHDET

Maitomainen usva verhosi tienoot. Ajoimme Akvarellimaisemaan. Ei ole enää pimeää. Vuorokaudet limittyvät yhdeksi kaksinkertaisina. Uppoudun työhöni. Illalla Mustakoira katsoi moittien, miksi et ulkoile kanssani. Se ei halua ulkoilla yksin. Tiedän, metsä on täynnä väkeviä tuoksuja. Mustakoira on hiukan arka, pimeällä. Kävimme yhdessä ulkona. Tähdet verhoutuivat ohueen pilvipeitoon. Mutta Venus, taivaan kaunotar loisti. Sielussani asuu kahden ajan tähtitaivas. Lapsen tähtimeri kuusten latvojen kehystämä. Olkapään yli katsottuna. Aikuisen, Siinain niemimaalla, Santa Katariinan luostarin tähtitaivas. Ne tähdet olivat lähellä, kirkkaina. Siellä kuu paistoi avoimesta ovesta pielukselleni. Smaragdin loistavat silmät tuijottivat kohti. Tiikerin silmät. Jossain on kolmas tähtitaivas.

sunnuntai 15. helmikuuta 2009

SUNNUNTAINA KULTTUURIA


Mustakoira vei minut pakkasaamuun retkelle tutun joen rantaan. Joen, joka odottaa vapautumistaan. Vielä pitkään ennen kuin toiveensa toteutuu. Mutta, oli aurinkoa. Oli lupausta. Oksat koristautuivat timantein. Varjonsa olivat sinistäkin sinisemmät. Mustakoira ymmärsi: täällä on kylmää. Mennään kotiimme, sisälle lämpimään. Olen löytänyt kirjailijan ja lukenut : Pilatuksen evankeliumia. Aiemmin: Oscar ja Rosamamma. Siis Eric-Emmanuel Schmitt. Loistavaa, viiltävää huumoria. Päivän päätteeksi kävelin ihanaan, vielä hengissä pysyneeseen ja sinnittelevään elokuvateatteriin - vakiopaikkani rivillä 16 - katsomaan: Putoilevia enkeleitä. Suosittelen. Loistavaa, rajua taiteiljaperheen kuvausta. Ja sekin vielä, kuinka rajua on äidin ja tyttären suhde, kun isä on jumaloitu tyttären näkökulmasta. Niinpä, niin. Käykää katsomassa. Moni asia on kipeytensä tähden torjuttu. Päivä on ollut erikoisen aurinkoinen. Olen herännyt henkiin. Muutama siveltimenveto sai ihmeitä aikaa.
Sammutin tyttäreltä saadun joulupallon. En poistanut sitä.

perjantai 13. helmikuuta 2009

SITTENKIN


Sittenkin aurinko ilmaantui! Olemme ajaneet kodin ja akvarellimaiseman väliä valoisin mielin. Kaikkihan ei ole auringon syytä, mutta osansa tekee. On aurinkoista tietää, ettei ole yksin. Vaikka. Olemmekin Mustakoira ja minä aina kahden. Minä siis yksin. Ystävä-t ovat taustalla. Tutuksi ja lämmöksi tullut lause: muista et ole yksin. Meitä on useita. Ovat osoittaneet Teoin sanansa Todeksi - aina korkeaa virastoa myöten. Siispä ajatukseni tervehtivät heitä ystävänpäivän merkeissä. Myös läheisiänikin. Pientä Luukasta, joka nyt taitaa nautiskella aamumaitojaan kaukana Pyhän Fransiskuksen kaupungissa. Siispä aurinkoa vain.

sunnuntai 8. helmikuuta 2009

KAPINA-AJATUKSIA TALVELLE

En ole ennen huomannut. Kapinoin. Nousisin barrikaadeille. Mutta miksi? En kestä talvea. Sietokykyni on äärirajoilla. Laiha lohtu - raikkaat matot ja vuodevaatteet. Eletään sitä aurinkomaissakin. Ilman jäisiä vuodevaatteita. Nytkin sataa. Lunta. Kolasin pihan. Positiivista löydänkö? Liikunnallinen toimi ja jäljen pikkutarkkuus. Miehethän eivät siihen kykene - kokemukseni mukaan. Vanha rouva Mercedes lämmitelee tallissaan. Senkin vapaus on kahlittu. Kuinka nautimmekaan me kaksi, mustakoira kolmantena, kesän tuomasta matkan keveydestä. Voimme poiketa salaperäisille metsäteille pitääksemme tauon. Mustakoira tutkii paikat, merkkailee ja lepäilee emäntänsä istuskellessa kahvikuppinsa kera. Metsä helisee linnunlaulusta. Olen valmistellut loma-aikaamme paratiisillisessa saaressa. Lauttamatkan päässä. Loppuosa vaatiikin metsäänajamisen. Otin puhelun kesämaahani. Ja kas. Sitä tietä lupasi maanomistaja tasoittaa vanhan rouvan parhaaksi. Kertoi panneensa merkille vanhan kaunottaren kesäisin nököttämässä syvällä ison metsän uumenissa. Ystävällistä savo-karjalaisuutta. Kesäinen saari. Kuhankeittäjät rakentelevat riippuvat pesänsä ja kuulas laulunsa kaikuu akustisessa koivikossa. Ne koivut ovat korkeita ja puhdasrunkoisia. Oliko päiväuneni aikainen. Tiedän, se kutsuu jaksamaan. Katselen kotiani. Lumi ei sada sisään. Saturnus on laskeutunut talooni.