Uneksin hetkestä, jolloin maiseman valkoiset 
käärinliinat lahoavat. Uneksin vihreän kepeydestä. Asfaltin lämmöstä. Sillä, olen kadottanut kuun, eikä aurinkoa näy.
Pakkasuntuvat estävät näkemästä. Muistelen akvarellimaiseman musiikillista taideiltaa ja sen lämpöä. Illalla kohtaan jälleen tutut soittajat. Nyt vain toisessa salissa, kotiamme liki. 
Mustakoira viihtyy sohvallaan, jollakin niistä. On ollut reippaana mukana. Ainahan lähdemme. Pienin mittamme on satakilometriä. Jaksaa vielä kulkea, onneksi. On kuin osa minua. Tänään jää kotiin.
käärinliinat lahoavat. Uneksin vihreän kepeydestä. Asfaltin lämmöstä. Sillä, olen kadottanut kuun, eikä aurinkoa näy. Pakkasuntuvat estävät näkemästä. Muistelen akvarellimaiseman musiikillista taideiltaa ja sen lämpöä. Illalla kohtaan jälleen tutut soittajat. Nyt vain toisessa salissa, kotiamme liki. Mustakoira viihtyy sohvallaan, jollakin niistä. On ollut reippaana mukana. Ainahan lähdemme. Pienin mittamme on satakilometriä. Jaksaa vielä kulkea, onneksi. On kuin osa minua. Tänään jää kotiin.
Ajoin Via Kareliaa. Ensikertaa. Kuhmoon. Sain huikean kokemuksen. - Kammoan matkailun kaluamaa elämys-ilmaisua. Mennessä satoi lunta, tiuhaankin. Ei koko aikaa. Sain nähdä kainuulaista korpea. Vaaramaisemat yllättivät jylhinä vieden liki taivasta - ainakin pilviä. Kunnes, taideteos pysäytti kokonaisvaltaisesti. 
Hiljainen kansa seisoi satoina, osaansa tyytyneinä, vaienneina. Pysähdyin, kuvasin, mutta itketti. Surin kaikkea sitä, mitä Suomen maaseudulle on tehty. Kaikkea sitä, mitä maanihmisille on tehty. Ja ne ihmiset ovat hiljaa. Ovat hiljaa itsekkyyden edessä. Ovat hiljaa vaikka isät taistelivat Raatteentiellä.
Siellä, missä tuuli soittaa surun säveltä nytkin. Ajattelin: tämä tie kuuluisi jokaisen ajaa ja ajatella näkemäänsä. Tulin Kuhmoon ja yllätyin pienen kunnan loistavasta kulttuurihengestä. Esimerkillistä monelle, monelle kunnalle, kaupungille asukkaineen. Kauniissa salissa esiinnyin. Salissa, jonka kattoon syttyivät Otavat. Palasin. Takapenkillä istui vöissä karhu. Veljeni lahja. Mustakoira piti perää. Ajattelin kaikkea kokemaani. Sitä pientä varsaakin.
Pääsimme turvallisesti kotiimme. Olimme väsyneitä.Satoi vettä.
Lopettelin joulua. Luin kortit ja solmin ne silkkinauhalla paketiksi. Yhtä monta pakettia kuin talollani jouluja, on kaappini kätköissä. Saimme kutsun. Menisimme mustankoiran sisaren luo iltapäiväkahville. 
Oli juhlahetki.
Kaivoin lampaisen minkkini pakkassäähän. Perillä kohotimme maljan yhteisen lapsenlapsemme johdosta. Iloitsimme Luukas amerikkalaisesta. Joulun lapsesta pyhän Fransiskuksen kaupungissa. Palasimme kotiin tyytyväisin mielin. Tähdet olivat syttyneet.
Vanha Hansakaupunki otti unisen hämyisenä vieraat vastaan. Asuttiin keskellä vanhinta ja otettiin juuri niin rennosti kuin mahdollista. 
Kierreltiin, katseltiin ja syötiin välittämättä kaloreista.
Nehän häipyvät arjen "piinassa". Surullista sille naiselle, joka kurkisti reppuuni. Aavistukseni keskeytti varman saaliinsa.
Riikaan tuli soitto: on syntynyt pieni Luukas, amerikkalainen! Kaikki siis nyt hyvin. Pieniä poikia maailmaan. Mutta seuraava salaisuus antaa odottaa itseään kesäkuuhun. Kesälapsi. Kun kaikki ovat terveitä, niin vaatteiden värillä ei ole merkitystä. Käyn hyvillä mielin tekemään työtäni - kohti kesää. Unelma asetetaan. Se helpottaa päämäärään askeltamista. Ajattelen Luukasta ja viisaita vanhempiaan. Lähetän kiitokset Joulunirakentajille!
Otimme mustakoira ja minä vuoden 2009 vastaan hillitysti omassa kodissa oleillen. Mustakoira vieroksui paukuttelua asettuen tiiviiseen läheisyyteen, varmuuden vuoksi.