Etsin kadonnutta joulua. Ei taida löytyä kalenterista eikä päivän lehdestä. Lähetinkö sen lämmöllä valmistettujen korttien matkassa.
Tositarkoituksella. Siitä sainkin jouluiloni. Jouliloa on odottaa puhelua Pyhän Fransiskuksen kaupungista. Kaukaa meren ja mantereen takaa. Siellä pian nuori äiti ja isä saa kapaloitavakseen esikoisensa. Enkelinsiipien suojaan koko jouluperhe!
Tositarkoituksella. Siitä sainkin jouluiloni. Jouliloa on odottaa puhelua Pyhän Fransiskuksen kaupungista. Kaukaa meren ja mantereen takaa. Siellä pian nuori äiti ja isä saa kapaloitavakseen esikoisensa. Enkelinsiipien suojaan koko jouluperhe!
Joulun löydän sielunitalosta monina muistoina. Jouluni löytyy tallennettuna Vanhan Kirjan kertomana vesiruukun maasta. 
Lähetän lämpimästi heijastelevan Joulutervehdykseni Sinulle katsoessasi 'tassueläintä'. Onnellista Juhlaa tähden loisteessa, vihreän kuusen hiljaisessa viisaudessa. 
Ripustin kultaisen - oikeastiko - joululinnun. Sadun olemus. Herkkä liike kuin himmelillä. Katsonpa muitakin eläimiä kodissani. Rakastan paitsi mustaakoiraa myös Vaakkua. 
Vaakku ja minä kohtasimme Belgradin kansallismuseossa, 1995. Vaakku oli sodan tähden hiljaisessa museossa. Näyttelyssä, juhlallisesti esillä. Vaakun isä on huomattava kuvanveistäjä Dragisa Stanisavljevic. Huomasin myöhemmin löydettyäni Serbian naivistista taidetta käsittelevän teoksen. Silloin poistuin iloisena, Saksan rahalla maksettu, Vaakku kainalossa. Vaakku liittyy moniin hyviin, mielenkiintoisiin kohteisiin elämänijunamatkalla. 
Eläinten merkityksellisyys. Tassueläin sielussani. Maalauksissanikin, luonnostaan huomaamatta asettunut jo ennen Vaakkua. Se vanhan valokuvan röyhelömekko seikkaili pienenä mieluusti yksin. Maailmaansa mahtui eläimiä. Niitäkö kannan mukanani.
Ja ajoittain Lunera Mansion. Kiehtova termi. Tähtitiedettä ja kuitenkin kuin suoraan maalauksesta. Tuossahan se, iso öljy selkäni takana, salaperäinen. Tähtitiedettä ja maallista rakkautta avaruudessa. By the way: Platonille oikeaa rakkautta oli ainoastaan poikarakkaus. Heille henkilökohtainen tragedia tai ei. En kuulu platonisteihin. Mutta uskon Platonin ideaan esineestä. Oli kylmää aamulla. Päätin, mustakoira saa levätä. Jätin kotiin. Ajoin Akvarellimaisemaan. 
Maisema oli pukeutunut valkoiseen angoraan kristallipaljetteja koristeenaan. Vanharouva Mercedes ei valittanut. Unelmoi silti eteläisestä lämmöstä. Hopeatähti muuttunut jäähileiseksi pannaksi. Akvarellimaisemasta puuttui jotain. Puuttui mustaakoira. 
Ystävältä, korkeasta virastosta, sain multimedialiitteen. Tuskin arvasi, ehkä tiesi vastaanottokykyni herkkyyden. Upeat kuvat, pianomusiikki ja sanat. Mikä on sisältö. Kaikki. Elämä on junamatka. Siinä vain ei ole paluulippua. Se valtasi ajatukset. Miksi. Miksi kaikki eivät voi nähdä noin. Siinäpä ajatusongelmaa kuin Rydbergin tontulla. 
Kirjoitan joulutervehdyksiä. Pidän lomaa - päivän silloin toisen tällöin. Ja olen elämässä iloisesti kiinni. Ystäväni kaikki yhdessä ja jotkut erikoisesti ovat lämpimien ajatusteni pääteasemia. Mustakoira kutsuu leikkimään. 
Heräsin Siniseen päivään. Nostin lipun salkoonsa. Ei hulmunnut, katseli alas hankeen. Oli juhlava. Tuuli pysyi poissa. 
Tänään muistin esikoisen muotoileman Jouluseimen. Asettelin kertomukseksi pöydälle. Vanha tonttu oli ilmestynyt jo sohvalle. Teimme rantalenkin. Luminen mustakoira odotteli. Kuvasin maisemaa. Hiljaista kuin mustavalkoista grafiikan lehteä.
Kesäinen tuomi muuttunut enkelinsiipipuuksi jälleen. Kirsikkapuuni, valonkantajana hukkumaisillaan hangen sisään. Palaamme sisälle tutun vartijan ohi. Avaan luonnoskirjani.Kohtaan kesän heleyden, lämmön.
Kaapinkätkö luovutti esille vuosikymmenien ystäväni: sinettivahan ja leimat. Saako paketin viimeisteltyä ilman - ei. Paketoinnin tuoksukas hetki; sinettivaha kuumenee, antaa periksi, pudottaa tummanpunaisen pisaransa solmuille. 
Joskun liekki mukanaan ja kuitenkin hetkessä jälleen viilentyen kuin katuen riehantumistaan. 
Tänään sinisen hetken jo tullen päätin - teen matkan. Mustakoira vetäytyi sohvalleen tyytyväisenä. Ajoin kaukaisiin kesiin.
Ajoin läheiseksi tulleeseen kylään. Ajoin katsomaan vanhaa taloa. Kohtasin ystävällisen ihmisen kuten silloinkin kauan sitten. 
Tie oli aurattu, olin odotettu. Ihmeteltiin - olin kadonnut, minne. Katseltiin surullista rappeutumista. Sillä. Aikaa oli kulunut. Kaipaus niihin hetkiin, tässä talossa hulmahti harteilleni. Talo kysyi korjaavaa kättä.
Kumpa asialle voisi jotain. Maalauksiakin jäljellä. Sanoin palaan kesällä. Olen. Kamerani teki parhaansa, mutta käteni huojuivat. Lähdin kohti pimeää tietä. Palasin mustankoiran tervetuloiloon.
Sytytin kynttilöitä maisemaa lämmittämään. Kiersin sinisen sähkövalon taivaalta pudonneeksi safiiripalloksi. Kaamoksen sininen pimeys, hyväntahtoinen hiljaisuus. Olemme johdattuneet joulunodotukseen. Joulunodotus suurinta iloa mukanaan pitävä. 
Muistan pimeän tien mäkineen. Korkeat kuuset katselivat tähtitaivaan alla pienen tytön kulkua. Oli Adventti silloinkin. Muistan nuoren äidin askartelevan aamuyön hiljaisuudessa nukkekotiin sisustuksia. Pienet nukkuivat. Se oli jouluani. Nyt jätän kotini jouluksi.Jätän mustankoiran ja olen haikea. Pihlajanoksat ovat pudottaneet valkoisen pukunsa.