PIENITYTTÖ JA RÖYHELÖMEKKO

Heräämisen vapaaehtoisuus, kiireettömyyden suojassa. Mustakoira hoiti velvollisuutensa seuranani postilaatikolla. Olin illalla palauttanut mieleeni lomamme ison järvenrannalla. Mielikuvamatkani ulottui Pyhän Frasiscuksen kaupunkiin asti.

Mieleni punnitsee tulevaisuuden päätöksiä. Antaa ajan kertoa oikeat vastaukset.Aurinko kiersi taloani, hyvästeli talven varalle; pitkän ja valottoman. Sanoi- On aika hakea kynttilät.

Ruusuasetelma; sanoja - tarpeenko.

Makuuhuoneessa katsoin pienen yksinäisen tytön kuvaa. Pienivakava röyhelömekossaan, käsittämätön suru silmissään turvautui koiranputken valkoiseen kukintoon.

Keväällä nainen, äiti, seisoi Tyynen meren rannalla. Muistin vakavan tytön. Nyt tiedän kertomuksen. Kuinka huikea matka siihen hetkeen olikaan. Onnellisuutta tunteva nainen, silti kantaa mukanan röyhelömekkotyttöä. Mustakoira seuranaan. Yksin.

Röyhelömekon kodissa on muistoja. Pelkkiä esineitä - niinpä niin, sanoi mustakoira.

Valkoisen valon muuntumisihme väreiksi. Illuusioiden maailma valo-opillisin totuuksin. Pienen tytön unelman todellisuus.

Sininen taivas. Mustankoiran aamulenkillä katselin esiintulleita tuulenpesiä. Niitä poimin tyttärelle kerran. Maisema muuttuu graafiikanlehdeksi syystuulen työpöydällä.

Mustakoira kahlasi katselemaan joenpohjaa, ei voinut enää uida. On syksy.

Katselin palatessamme riisutun maiseman kauneuta.

Syystyöt puutarhassa eivät sallineet viivyttelyä. Ilmatila oli täynnään juhla-aterian huumaamia siriseviä siivekkeäitä. Lennonjohdosta ei tietoakaan. Ikkunat pamahtelivat. Tein kaivauksia. Otin sammalten alta esiin 'vaasa-aikaista' tyyliä edustavan tulisijan. Kuka sitä käyttäisi. Muhkeaa liettä.

Toin sisälle, pelastin pakkasesta, viimeiset siniset ukonhatut. Annoin luvan, talvi voi tulla.

KOTIMATKOJA

Yhden yön viikolla nukuin kotona. Sieluni talossa. Palasin akvarellimaisemaani, työhön. Matkakuvani elää omaa verkkaista aikaansa. Kohtasin pastoraalimaiseman. En voinut ohittaa. Mustakoira kysyi, miksi pysädyttiin. Mitä siellä on ja otti vainua oven raosta. Menin aidalle ja lampaat tulivat luokseni - se mustakin. Jatkoin matkaani.

Mietin onnellisuutta, sillä luin kommentin. Kurkistan elämäni arkkuun. Syvästi koetut onnen ajat. Yksin koetut. Kuljetut kuin haurasta kuunsiltaa, sinisen avaruuden loputtomuudessa. Sieluni, haavojen jälkeen, asettunut levolliseen tilaan. Olen löytänyt itseni. Varjelen itseäni omassa kodissani, sieluni talossa. Seinien repalaisuus ehytynyt lämpimäksi suojaksi.

Palaan akvarellimaisemasta kotiini. Matka on pitkä, ajatuksia täynnä. Vanha rouva Mercedes tietää tien. Mustakoira vaihtelee asentoaan perällä, jo kymmenettä vuotta. Joutui kuuntelemaan emäntänsä nyt-musiikkia: Jesse Cookin kitaraa.

Pysähdyin; kohtasin syyselegian, kuvasin. Sadepisarat hyppelivät; kamerani sieti niiden kostean tunkeilevaisuuden.

Kotona odotti viesti lämpimästä maasta, viesti esikoiselta. Pyhä pihlaja oli kattanut päihdyttävän juhlapöydän siriseville siivekkäille.

Kaadoin lasiin viiniä silkasta tyytyväisyydestä. Katsoin rubiinivarjoa pöydälläni. Palautin mieleeni yhden maalauksellisimmista elokuvista - Elämäni aamut.

HILJAISUUDEN VÄRIT

Akvarellimaisemaan laskeutui hiljaisuus. Haavan värisevät lehdet laskeutuivat rikkoen hiljasuutta. Joka taholta kuuluu ajatuksenomaisena, aikamme on ohi.

Mikä on hiljaisuuden väri. Kuljin polkuja, löysin vanhan valkoisen, ovesta sadanvuoden takaa. Kuvittelin käsiparin, joka valmisti oven suojaksi perheelleen. Hillitty valkoinen, arvokas, elämän sateiden haalistama.

Jatkoin matkaani. Kohtasin harmonian. Eleetön Stilleben hiljaisuuden kehyksissä. Lämmin ajan harmaa kannatteli sulkaa. Lentonsa oli päättynyt. Kuvittelin käden kirjoittamaan sulkakynällä.

Jatkoimme, mustakoira ja minä, aamuisia katseluitamme. Kuinka tyylikäs vanhojen rakennusten kattojen muoto onkaan. Muistin kuinka olin naulannut helteisenä kesäviikkona päreitä uudistettavaan vesikatteeseen. Vaihtelua. Mustakoira oli halunnut mukan. Tyytyi vartioimaan alhaalla.

Hiljaisuuden väri oli ruosteen peittämä. Kertoi hylätystä työstä, tekijästään, kadonneesta taidosta. Se oli surullisuuden, haikeuden hiljaisuus. Osattu taito palvelee koristeena kauneuden hakijalle.

Hiljainen musiikki soi maanpinnassa. Me elämme läpi vuosien. Tulemme esille, kun kumarrut puoleemme. Näet värimme: hiljaista taitoa kasvaa. Tiesin, jotain jää talveksi kanssani odottamaan uutta aurinkoa.

SUNNUNTAINA TUULEE

Tuuli heräsi. Keltaiset lehdet leijailevat tuulen matkaan. Teimme päivälenkin: ystävä, mustakoira ja minä. Kirjeitä oli luettavaksi ja vastauksia jätettiin tiheään ja mahdollisimman korkealle. Keskustelimme lempipuista. Kuusi kummankin havupuista. Lehtipuista mieluisin ystävälle haapa ja minulle vaahtera. Kuusi, surunpuu, silti ystävällinen. Eteläinen laajahelmainen satupuu.

Pihamaa, eilen siistitty, nyt on kuin autiotalon puutarha, täynnä luonnon lehtikimaraa. Valoisat keltaiset sävyt. luonnon valomerkki ennen pimeän laskeutumista. Valkoisen kuoleman saapumista.

Ystävä kirjoittelee ikonitekstejä. Rublovilainen Kolminaisuus, yksi kauneimpia tutuksitulleita uskonnon taideteoksia. Esikoisen kanssa seikkailimme Rublovin luostarissa kaukana Moskovan liepeillä. Liftattiin, sillä hämärä alkoi laskeutua jo ja maailma oli vieras. Uskomattomia retkiä, nuoruuden rohkeudella.

Keittiössä tuoksuu puolukkapiiras, uunikuumana. Tulee syödyksi vaniljakastike seuranaan. Menin poikkeamaan makuuhuoneessa. Isolla sängyllä oli musta sohvatyyny ja se nosti varovasti päätään, valkoisen silkkisen vierellä. Keskustelimme hiljaa. Myönsi tietävänsä päiväluvattomuutensa yövuoteeseensa. Sanoin: en raaski sinua häätää, olemmehan vain me. Korjaamaton seikka, mutta mustakoirani on syvämerkityksellinen kumppani, turvaa elämääni akvarellimaisemassa, mustanpimeän aikaan, läpi vuodenkin.

SYKSYÄ

Sisätila - ulkotila ja välimuoto.

Syysvärejä tutulla tiellä.

Katselin syksyä. Se oli asettunut Vanhan rouva Mercedeksen keulalle ja joen äärelle.

Taiteiljaystävä katseli puutarhaani sillä silmällä, luonnosvihkoaan varten.

On hyvä,ettei voi eksyä. Seuraa nuolensuuntaa, pääset kotikadun hiljaisuuteen. Ja, tassueläimen talon tuntee tästä merkistä.

KUVAELÄMÄÄ

Selaan kuviani. Uudesta kamerasta on tullut Ystävä aivan kuin vanha Pentax, joka viettää hiljaista elämäänsä omassa laukussaan. Kaunis kamera kuvannut taivaan tähtiäkin.

Mieluisat tunnelmat palautuvat ajatuksiin. Flyygeli, musta orkidea avautui täyteen loistoonsa pianistinsa edessä. Kuuntelin Musorgskin Näyttelykuvia. huomasin: nehän löytyivät läheltäni.

Lämpimät, valoisat tunnelmat kantavat ohi satunnaisen haikeuden kurkistaessa ikkunasta. Kesä on loistanut veden pisaroimin kristallein. Pihlajat nuokkuvat punaisin tertuin. Kuljin akvarellimaisemassa katsomassa, tervehtimässä herneenkukintoja. Puhtaat, valkoiset kuin unohtuneet poutapilvet.

Sanoin hyvästit kesätytölle. Toivon hänelle iloista, täydellistä elämää unelmiensa parissa. Niitä toteutellen. Oli haikea olo. Jatkoin matkaani yhdessä lempeän, mustan suteni kanssa.

Sytytin ulos kyntilän pimeän hellään syliin. Sain kaupungista vieraan. Ystäväni taiteilijan. Viettämme yhdessä keskustelujen täyttämää viikonloppua. Ystävyytemme on elänyt vuosikymmenten yli. Tunnemme toistemme syviä ajatuksia. Olemme antaneet turvapaikan toistemme sielulle, kun on tarvittu. Nyt Ystävän askel on hidastunut, tullut hauraaksi. Ajatukset kirkastuneet, pelkistyneet. Asetumme maalaustemme ääreen, talossani.

EILEN

aurinko oli laskeutunut koivun lehtiin: piilottakaa minut talveksi.
Avasin oven, kuljin maisemaan.Katsoin kuinka usva nousi.
Otti taiteilijan osan. Maalasi jäntevän maiseman akvarelliksi, ihailijalleen.

Tallensin taideteoksen kamerani sieluun lähettääkseni, tärkeille läheisilleni kauas halki taivaan kaaren.

EILEN

poimin puolukkaryppäitä maistellakseni.
Tassueläimeni pyysi osaansa.
Ojensin kämmenelläni. Lempeä suteni söi marjoja.
Tulimme sisälle.
Hiljaisuuden keskellä joki lauloi ikiaikaista virttään.

Ensimmäinen

tästä se lähtee.